Kadotetut pojat ja aaveautoilija 80-luvulta
Sairasteltin viikonloppuna ja ainoa oikea flunssalääke minulle, on valkokankaan täydeltä roskaelokuvia. Viltteihin kääriytyneenä, luurit korvilla, sohvalla lötköttäen voi mahtavasti unohtaa ikävän todellisuuden ja paeta hetkeksi johonkin nostalgian syövereihin.
Alkuillasta katselin lapsuuteni pohjamudista tutun timanttisen vamppyyrileffan, The Lost Boysin. Nykyisen verenimijäbuumin hittituotteet voisivat jo tunnustaa olevansa paljonkin velkaa tälle vampyyrimytologiaa modernisoineelle klassikolle.
Edellisen kerran muistelen katsoneeni leffan joskus teini-ikäni viimeisillä sekunneilla, Kriittisenä ja ryppyotsaisena tarantiinopuristina ja muistan hävenneeni tapaa jolla olin sitä nuorempana ihaillut. Vuosikymmenet vierivät ja kun nyt työnsin elokuvan koneeseen, muistin siitä lähinnä Kiefer Sutherlandin ja sen Doorsin biisin.
90-luvulla 80-luvun musiikki kuulosti pahalta. Näyttelijöiden kömpelyys ja itseironia suututtivat ja muutenkin ”näyttävyys ennen logiikkaa” ajattelu sai minut usein tolaltani. Nyt pystyin hyvin nauttimaan jopa G Tom Macin ”Cry Little sister” biisistä ja muustakin elokuvasta.
Tässä muuten hauska "referaatti" koko elokuvasta http://www.youtube.com/watch?v=o375ke8Csio
Onnellisena ja perin juurin viihdytettynä työnsin dvd-soittimeni levypesään elokuvan jatko-osan, Lost Boys The Triben. Parinkymmenen minuutin tuskaisen kieriskelyn ja myötähäpeän jälkeen minun oli potkaistava itseni ylös sohvalta, kiskaistava levy soittimesta ja haparoitava takaisin videohyllylle, kuin narkkari tuuttirinkiin. Jotain rajaa elokuvien huonoudessakin on. Tai ehkä aika ei vielä ollut sopiva. Ehkä joskus vuonna 2020 katson tämänkin pätkän suu nostalgiasta messingillä. Oli miten oli, uutta viihdettä oli saatava ja äkkiä. Kuume kohosi, kurkku alkoi rahista ja todellisuus palasi takaisin inhottavana ja voimallisena. Käteni hamusivat vapisten levykoteloita hyllyistä. Jotain 80-luvun teinikauhuelokuvaa teki mieleni ja kuumeiset aivoni toivoivat salaa, että käteeni sattuisi vaikkapa Critters, Return of the living dead, tai edes Lötköjen yö. Harmikseni sormeni puristuvat The Wraith nimisen paketin ympärille. Eipä auttanut kuin tuikata tuo hengentuote koneeseen ja toivoa parasta.
Ensimmäiseksi on todettava, että elokuva on huono. Onneksi se on myös viihdyttävää roskaa. Takaiskuna täytynee mainita, että sen pääosissa nähdään Charlie Sheen, mutta älkää vaipuko masennukseen. Elokuvassa on muitakin huonoja näyttelijöitä, hutera juoni ja useita täysin pöhköjä kohtauksia.
Elokuva alkaa, kun mystinen aave, materialisoituu öiseltä taivaalta Arizonalaisen pikkukaupungin liepeille. Onneksi seuraava kohtaus on mielenkiintoisempi. Siinä kiimainen teinipariskunta hiplailee toisiaan liikkuvassa autossa ja ovat ilmeisesti aikeissa kohta ryhtyä jonkinlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen keskenään, kun ilkeä ja todella persoonallinen kavalkadi nuorisojengiläisä pysäyttää teinit. Jengijohtaja Packard Walsh (Nick Cassavetes) on ehkä mulkuin tyyppi ikinä.
Packard on ehkä mulkuin mies tällä planeetalla.
Packard hallitsee jengiään sosiopaatin ottein ja väijyy öisillä teillä liikkuvia teinejä, haastaen nämä sitten vaarantäyteisiin kiihdytysajoihin. Ensin Packard uhkaa veitsellään teinipoikaa, ottaa tämän tyttöystävän panttivangiksi ja pakottaa pojan ajamaan kilpaa itseään vastaan. Sitten Packard päättää että kilpailun panokseksi asetetaan tietysti autot. Kun mulkvisti on vielä huonompi kuski, kuin tienpäältä repäisty vastustaja, joutuu Packard vielä huijaamaan, että voittaisi kisan. Koko asetelma on niin pöhkö, että kuka tahansa järkevä teinipoika kävelisi siitä paikasta sheriffin puheille, mutta tämä kisan hävinnyt urvelo tyytyy taluttamaan lyylin kotiin ja kiroilemaan huonoa onneaan.
Jake, kostaja rajan takaa... enkä tarkoita nyt Meksikoa.
Ehkä Packard vain on niin kamalan paha tyyppi, ettei kukaan oikein uskalla nousta häntä vastaan? Onneksi kaupunkiin saapuu uusi kasvo. Nuori kapinallinen ratsastaa paikalle moottoripyörällään ja päättää heti pistää kampoihin moiselle mulkulle. Uusi kasvo on Jake Kesey (Charlie Sheen) ja oikeastaan häntä näyttää eniten kiinnostavan Packardin vastahakoinen tyttöystävä Keri Johnson (Sherilyn Fenn). Jake ystävystyy sympaattisen mutta hieman nyhverön hampurilaiskokin (Matthew Barry) kanssa ja tekee muutamia peliliikkeitä Kerin suuntaan. Tämäkös Packardia vituttaa.
Ikävä kyllä Packardin harmiksi kasaantuu muitakin ongelmia. Joku kummajainen ihmeautollaan haastaa jengiläiset yksitellen kiihdytysajoihin ja murhaa öykkärit yliluonnollisin konstein autoihinsa.
Keri on kuuma pakkaus.
Jaken suhde Keriin syvenee ja katsojalle selviää, että Kerin Packardia edeltänyt poikaystävä oli tuon nyhverön hampurilaiskokin isoveli. Itse asiassa Keri oli juuri pääsemässä neitsyydestään, kun Packard jengeineen ryntäsi paikalle, viilteli poikaparan hengiltä ja dumppasi Kerin maantienvarteen. Järkytyksestä toivuttuaan Keri ei muistanut tapahtuneesta mitään. Exän katoaminen tietysti harmitti, mutta pian Keri alkoi kuitenkin styylata Packardin kanssa. Nyt tytteli haluaisi suhteesta eroon, mutta Packard on sitkeä rakastaja, eikä päästä tyttöä irtautumaan. Katsojalle vakuutellaan että Keri ei ole koskaan harrastanut Packardin kanssa seksiä ja seurusteleekin tämän kanssa hyvin vastentahtoisesti.
Ehkä amerikkalaisille tällaiset pakon sanelemat seurustelusuhteet kumpuavat jostain highschoolperinteiden aamunkoitosta tyyliin ”huutosakin johtajan on seurusteltava joukkueen kapteenin kanssa”, mutta ainakin minua hieman kummastutti tämä(kin) juonenkäänne.
Paikallinen sheriffi (Randy Quaid) alkaa vihdoin tutkia jengin tekemisiä ja tästä seuraakin muutama pitkästyttävä takaa-ajo kohtaus, jossa kytät yrittävät saada kiinni ilmaan haihtuvaa aaveautoa.
Sheriffi on ystävämme.
Mystinen haamumies käy ammuskelemassa haulikolla jengin autotallilla ja tämä ärsyttää Packardia entisestään. Pimpsaakin olisi viimein saatava. Seuraa hauska kohtaus, jossa Sheriffi keskeyttää Packardin soidinmenot. Packard on saanut jotenkin uhkailtua ja ahdistettua kämpilleen kaupungin toisiksi kauneimman typykän ja onnistunut riisumaan tältä paidan, kun sheriffi saapuu kuulustelemaan Packardia. Keskeytyksestä ilmeisen kiitollinen tyttö pakenee paikalta ja Packard jää kyrpä otsassa (ja kourassa) manaamaan huonoa tuuriaan.
Jake sen sijaan saa houkuteltua Kerin jonnekin sorakuopalle ja pääsee pienen esileikin päätteeksi ilmeisesti myös jörnimään tyttöä. Way to go Ghost!
Seksinpuutteesta kärvistelevä Packard lankeaa aaveajajan ansaan ja elokuva loppuu onnellisesti. Jake paljastuu Kerin ex-poikakaverin haamuksi, joka on palannut ”rajan takaa” saattamaan loppuun sen, mitä oli tekemässä, ennen jengiläisten töykeää keskeytystä. Samalla Jake tulee kostaneeksi pahiksille ja poistuu kaupungista onnellinen Keri tarakallaan. Ihmeauton hän käy vielä antamassa pikkuveljelleen, joka elokuvan lopputekstien jälkeen varmaankin pidätetään, koska koko poliisilaitos etsii kyseistä autoa sarjamurhatutkimustensa tiimoilta.
Voi tuhannet kiitokset sheriffi... olin menettämäisilläni immenkalvoni.
Elokuva on perusidealtaan lännenelokuva, jossa kostaja saapuu pahisten piinaamaan kaupunkiin ja puhdistaa sen konnista. Revolverien sijaan kaksintaistelut käydään kiihdytysautoilla. Rosvojoukon johtaja on niin kamala, että paikalliset matelevat peloissaan hänen edessään. Vain yksi vähälahjainen, mutta oikeamielinen kaupunkilainen uskaltaa vastustaa hirmuvaltaa ja hänet piestään. Onneksi sankari putsaa pöydän, iskee naisen ja ratsastaa auringonlaskuun lopputekstien valuessa taivaalta.
Toinen elokuvaa kantava teema on seksuaalinen pidättyväisyys. Tosi rakkaus odottaa kampanjan hengessä lähes jumalallisten väliintulojen avulla teinejä estetään harrastamasta seksiä keskenään. Vain taivaassa solmittu liitto siunataan täyttymyksellä. Mieskatsojien iloksi elokuvassa nähdään kuitenkin kahdet tissit.
Jengin punkit ovat aavistuksen vajakkeja...
Eikä insinöörinörttikään vaikuta ihan tasapainoiselta kaverilta.
