Eli Panssarijunalla helvettiin...

Tarantino kuulemma haaveili tämän kyseisen leffan uusintafilmauksesta vuosia ja kannatti haaveillakin. Onneksi ei tehnyt mitään masentavaa remakea, vaan Inglorious Basterdsin, joka onkin aidosti hauska kädenojennus 70-luvun roskaelokuville, toisin kuin herran edellinen viritelmä. Puiseva ja heikohko Death Proof.

Muistelen joskus pikkupoikana katsoneeni tämän, tai ainakin jonkun vastaavan sotaelokuvan, mutta vasta Tarantinon uutuusleffa sai minut kaivamaan pätkän esiin ja väijymään sen uudelleen. Toisen maailmansodan jälkeen, pitkälle 60-luvulle saakka amerikkalaiset sotaelokuvat olivat kohtuullisen propagandistisia ja kirkasotsaisia. Vietnamilla, ja yleisellä sodanvastaisuudella oli vaikutuksensa ja kohta tehtailtiin jo Rautaristin tyyppisiä, selvästi sodanvastaisia sotaelokuvia. Tähän murroskauden alkuun sijoittui pari mielenkiintoista sotaelokuvaa, joista Inglorious Bastards selvästi varastaa ideansa.

Lee Marvin, likaisesta tusinasta päivää...

Ensin tuli Likainen Tusina, 1967 ja kolme vuotta myöhemmin, Kellyn sankarit. Likaisessa tusinassa joukko vankeja pakotetaan erikoislaatuiselle itsemurhatehtävälle, syvälle vihollislinjojen taakse. Heidän tehtävänään on murhata joukko korkea-arvoisia vihollisupseereja ja näin muuttaa sodan kulku. (Tarantiino pistää tämän ajatuksen sitten myöhemmin vähän överiksi, mutta tekee sen hauskemmin) Kellyn sankarit oli osittain seurausta Clint Eastwoodin onnistuneesta uranvaihdoksesta. Mieshän esiintyi lähinnä Italolänkkäreissä, mutta pääsi sovittelemaan natsiuniformua ylleen jo 1968 ilmestyneessä menestysfilmissä Where Eagles Dare. Kellyn sankareissa Eastwood näyttelee nimiosan Kersantti Kellyä, joka sattumalta saa vihiä saksalaisten suuresta kultakätköstä. Vallankumouksellista näissä elokuvissa on niiden näkökulma. Likaisessa tusinassa päähenkilöt ovat häikäilemättömiä rosvoja ja heidän tehtävänsä on hyvin kyseenalainen joukkomurha. Kellyn sankareissa tavalliset rivisotilaat päättävät varastaa saksalaisten kultalastin ja pitää kullan itsellään, sen sijaan että luovuttaisi sen Yhdysvaltain hallitukselle.

Clint, Kellyn sankareissa.

1978 Enzo G. Castellari, italialaisohjaaja, joka myöhemminkin tulee ohjaamaan heikkoja ripoff versioita hollywoodhiteistä, kääntää katseensa näihin kahteen sotaelokuvaan. Käsikirjoitus poimii rusinat molemmista pullista ja pian aletaankin kuvata. Elokuvaan haalitaan amerikkalaisia b tähtiä, mm. Bo Svenson ja Fred Williamson ja jostain saadaan myös muutamia tankkeja, kuorma-autoja ja juna.

Lentäjä-Ässä

Elokuva lähtee käyntiin, kun joukko amerikkalaisia sotilaskarkureita lähetetään autosaattuella kohti kenttätuomioistuinta. Tyypit esitellään katsojille ja samalla alleviivataan miten mulkku sotapoliisien pomo oikein on. Tuomiolle viedään siis sekalaista porukkaa erilaisia rikollisia. Ensimmäisenä saapuu murhasta syytetty gansteri Tony (Peter Hooten) sitten sotaneuroosin saanut karkuri Berle (Jackie Basehart) ja tämän kaveri, musta Canfield (Fred Williamson), Humoristisena lisänä on hahmo, nimeltä Nick (Michael Pergolani) ja  sokerina pohjalla Upseeri ja jenkkien hävittäjä-ässä, luutnantti Robert Yeager (Bo Svenson),

Rosvot ja poliisit

Tony on siis murhaaja, Nick Varas, Berle karkuri, Canfield yleinen rähinänlähde ja luutnatti Yeager? Miksi hän on paikalla? No sen takia, että hänellä on tapana lennellä mieluummin tyttöystävänsä luo englantiin, kuin pommittaa hunnneja alas taivaalta. Sotaoikeus siis kutsuu miehiä, mutta matkalla Luftwaffe hyökkää ja vangit pääsevät pakenemaan. Canfield muuten kuristaa sen mulkun sotapoliisipomon siinä samalla.

Pakenijat saapuvat pellolle, johon on räjäytetty massivinen läjä sotakalustoa ja katsoja voi jo päätellä että kohta sataa natsien kranaatteja karkulaisten niskaan. Niin käy ja samoja räjäytyksiä pellolla käytetään useampaankin otteeseen tässä elokuvassa. Kranaatteja väistellen pojat saapuvat tyhjään maalaistaloon, levähtävät hetken ja hyvässä blaxploitaatioelokuvan hengessä Tony paljastuu rasistiseksi öykkäriksi ja Canfield vetäisi tätä turpaan, ellei luutnantti Yeager estäisi tappelua.

Nick löytää vaistollaan ruokaa porukalle ja sikarin Canfieldille. Canfield löytää heinäkasasta sakemannin ja tämä lupautuu opastamaan heidät Sveitsin rajalle.

Hyvä sakemanni

Matkalla törmätään saksalaiskolonnaan ja sen sijaan että miehet odottelisivat sivummalla kolonnan ohimarssia, keksii luutnantti Yeager näytellä antautuvaa. Aseet piilotetaan ja porukan oppaaksi lyöttäytynyt sakemanni väittää kuskaavansa vankeja komentopaikalle. Eihän vedätys mene läpi ja poikien pitää ampua ja puukottaa n. 30 sakemannia päästäkseen pakenemaan.  Huvittavaa räiskintäkohtausta seuraa toinen huvittava räiskintäkohtaus, kun joukko eteneviä amerikkalaisia syöksyy samaisen pellon poikki, kohti perääntyviä saksalaisia.

Karkureita ei huvittaisi sekaantua enää sotimiseen, mutta Luutnantti saa yllytettyä ainakin Canfieldin mukaan räiskintään. Sitten jatketaan matkaa kohti Sveitsiä. Matkalla pitää peseytyä ja siitäkös ilo irtoaakin, kun jokirannasta löytyy kuorma-autollinen alastomia saksalaistypsyjä. Miehet pääsevät jo puristeluetäisyydelle, kunnes Canfield sukeltaa mukaan karkeloihin. Tässä vaiheessa natsinartut arvaavat että nämä suorasukaiset seksuaaliahdistelijat ovat varmaankin jotain ali-ihmisiä. Schmeisserit puhuvat ja pojat joutuvat pakenemaan.

Tuollahan on naisia...

Heipä hei... Hauska tutustua.

Kiva. Lisää miehiä... Hetkinen, tuohan on neekeri!

Syö lyijyä untermench!

Seuraavaksi he kohtaavat joukon saksalaisiksi pukeutuneita amerikkalaisia erikoisjoukkojen sotilaita. Harmillisen sekaannuksen vuoksi poikamme maailmalla pistävät koko erikoisporukan kylmäksi. Kamala totuus valkenee heille, vasta, kun paikallinen vastarintaliike ottaa miehet suojiinsa ja uskoon näiden olevan se erikoisjoukkue, jonka he juuri kylmäsivät. Seuraa sotkuja, kun paikalle saapuu vielä amerikkalaiseversti, jonka tarkoitus oli johtaa operaatiota. Ongelmat ratkoo luutnantti Yeager, ilmoittamalla miehille, että heidän on nyt tosiaan pakko suorittaa tuo erikoistehtävä. Siinä sivussa Tony rakastuu todella uskottavasti vastarintaliikkeen kuumaa hoitsuun.

Tumman miehen tiukka paikka.

Everstiin pitää tehdä vielä vaikutus, joten Nick väärentää papereita ja miehet yrittävät pölliä saksalaisilta ajoneuvon. Eversti ja Canfield jäävät kiinni ja joutuvat kuulusteluihin jossain kotkanpesää muistuttavassa linnassa. Muu porukka vapauttaa heidät ninjamaisella tehokkuudella. Nyt eversti alkaa huomata saaneensa timantinkovan kommandoryhmän, edellisten vainajävässyköiden tilalle.

Tarkoitus on soluttautua panssarijunaan muka natsitiedemiehinä ja varastaa sieltä V2 raketin gyroskooppi. Olemalla roistoja, miehet ovat tietysti mitä pätevintä materiaalia tehtävää varten. Harmi vain että Canfield on musta. Hän joutuu jäämään vastarintaliikkeen koordinaattoriksi. Sitten hypitäänkin junan katolla, ammutaan sakemanneja ja pysäytellään itsetuhomekanismeja lyijykynällä.

Vaatteet tekevät räkänokastakin miehen.

Loppua kohti myös erikoistehosteet paranevat, sillä loppuräjähdyksiin on satsattu hemmetin paljon enemmän trotyyliä, kuin alun kuorma-autojen hautausmaalla räjäytettyihin, neljästi filmattuihin pikku possauksiin. loppua sen kummemmin spoilaamatta voin kertoa että lopussa Tony halailee hoitsuaan palavan panssarijunan äärellä.

Tässä vaiheessa elokuvaa ei kannata enää pukeutua natsiuniformuun.

Elokuvan lopussa olo on melko haikea. Taas tuli väijyttyä puoli toista tuntia keskinkertaista kuraa. Tästäkin olisi saanut enemmän irti, jos olisin vain lukenut svengaavan arvostelun aiheesta. Onneksi en sentään ostanut Dvd:tä. Jos nyt kuitenkin pystyisin jotenkin matkustamaan edes mentaalisesti 70-luvulle, saattaisin pitää elokuvan tuoreesta otteesta ja raflaavasta meiningistä. Kurttuotsaisuus loistaa poissaolollaan ja sodanvastaisuuttakin tuodaan esiin vain päälleliimatusti saksalaisen sotakarkurin repliikeissä. Hauskoja yksityiskohtiakin löytyy, mm. pikkutuhma postikortti, jota erikoisjoukot käyttävät vastarintaliikkeen kanssa tunnistuskoodina. Räiskintäkin olisi saattanut vaikuttaa hauskalta, aikana ennen  John Woota. Ja olihan siellä se naispataljoona uimasillaan.